Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni liian vähäpätöisenä sellaiseen.
Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä. Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.
Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?
Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut — tai tahtonut — minulle valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen, eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut pettynyt. Päinvastoin — monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut teeskentelyä.
Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään kohauttaen:
"Niin — mitä nyt on tehtävä?"
Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.
"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"
"Niin on", vastasin.
"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot, sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."