7.
Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä
hämmästyttävimpiä uutisia.
Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin merisotilaallisiin asioihinsa.
Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen. He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani tehnyt vallan turhan takia.
Ja aivan oikein — tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi peräti omituisia tietoja. Se kuului:
"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat lopetetut."
Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut ainoatakaan tuttavistani.
Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin ajautunut kuollut upseeri — olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon tahansa — olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.
Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa herättänyt.
Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?
Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani, joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan Ranskaan saakka.