"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan tuollaisen kiihdyttää itseäni."
"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."
"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään. "Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!" laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.
Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.
"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa, ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne kysymyksen selvittämiseksi."
Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen. Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä. Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari — ei ollut niinkään helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.
Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin selville Rusalkasta.
Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.
Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin kuin muihin eurooppalaisiin — kuten itämaalaisiin yleensä.