En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?
Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen joustavuutta. Ei — minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni, tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.
Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi, otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää — en ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin — mutta unohdan nälän ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi levollisena kuolla.
Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan. Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.
Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat, että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä voitaisiin pitää uutena.
Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.
Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen huolellisesti: — peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää. Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.
En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.
Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita tarkastusmiesten joukossa.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.