En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein, sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi olisi huolehdittava lapsista.
Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen, jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi suhteemme.
Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä esittää vanhalle äidilleni — Solovinin leskelle, joka asuu Vasili Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa — ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi, jota se koskee.
Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!
Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni. Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni kalpea lemmitty.
Ivan Sergejevitsh.
12.
Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin
yksityistä laatua. Loppu.
Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.