Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni, että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.
Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni, koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista tunti on koittanut.
Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti, kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?
Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen, että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin jälkeen. Se on elämäntarmoa — selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole luulleet pystyvämme.
Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.
Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.
Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon. Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.
Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.
Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.
Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni oli sisareni hyvä ystävä.