Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista. Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.
Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta, mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä päästä.
Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton reunan alle.
Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan, hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä ilmavirta johtui.
Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.
Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että olin keksinyt seinässä reiän.
Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi, että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.
Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui, että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan pyhässä hiljaisuudessa.
Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä. Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, — olinhan heti sen jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?
Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten teljettyjen huomiota, — olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla jyskytykseni.