Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi, hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.
Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja samalla olen kokeileva lääkärikin.
Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee, ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä ponnisteluistani pysyä jäykkänä.
Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan voi avata sisäänpäin — ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä en milloinkaan täältä pääse.
Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin, tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta — kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt vedenalaisen matkansa.
Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta — tässä syvyydessä tuskin muuta kuin neljä.
Ennenkuin käyn levolle tahdon — sen tapauksen varalta, etten enää heräisi — pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!
11.
Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.
Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet — peräti tuskalliset unet. Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen, joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.