Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä, suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.
Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä, ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita, joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.
Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin, kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää. Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät tunnit? Revolveria en enää ajatellut; — venäläisen luonteen hyviä piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten keskuudessa.
Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.
Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta päivää.
Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen jonkunlaisen sankarikuoleman.
Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin. Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.
Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä, niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.
Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä. Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa siihen, että happi on loppumaisillaan.
Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa, kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.