Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui silmiini.
Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli, huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni, ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.
Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta tuntui omituiselta, että meidän kulkumme — mikäli ollenkaan liikuimme — tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.
Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä. Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys, miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.
Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat laivan rungon vaakasuorassa asennossa tekemistä heilahduksista. Me ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.
Niin, — mitä minun nyt oli tekeminen?
Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin, että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen. Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.
Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista — päivällä tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä, tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä; suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua mitä suurimmassa määrässä.
Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot, joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua tyyneyttä — se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.
Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus — ilman happi alkoi turmeltua! Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu — olin jo kulkemassa kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!