Hetkistä myöhemmin.
Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän — mikäli muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.
Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa, josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista suurta salaisuutta.
Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää. Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin, ja me kaikki sen mukana.
Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään, että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. —
Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja merisotilaat — ehkä kapteenikin ja joku muu — viattomat. Me muut olemme kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.
En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä. Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille teille.
Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus löytävät meidät.
Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on 10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa. Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän kova — minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista. Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin rotat loukkaaseen.
Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä. Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen lopussa.