Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.
Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.
— Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.
Sulhanen ei virkkanut mitään.
Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan… silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.
Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi hänet siimalleen maahan.
Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli lähtenyt.
Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten uhrinsa päältä.
Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.
Hetken katseli mies hengetöntä.