— Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.
— Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä oikein itsekään mitä sanoi.
He lähtivät — ijäksi Särkelästä.
Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan poikkesivat Jataharjulle kävelemään.
Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä näytti uljas männikkö.
— Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä viileämpi, ehdotti sulho.
He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.
— Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu hartaasti.
— Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.
Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun ääntä eikä vihellystä.