— Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä, hypäten ylös.
— Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.
— Niin, niin, hoki Lassi väliin.
— Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.
— Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan, vakuutan, huusi Lassi.
Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten joukosta tavalla millä hyvänsä.
Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet, kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt auta enää mikään. — Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään kylän puheita päässyt.
Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä mustilla kekäleillä.
Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.
— Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.