Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori, josta olin käynyt työtä kysymässä.
Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.
Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.
Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.
— Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa, vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos mieli saada henkensä säilytetyksi… vieläpä töihin, joihin olin aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin. Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta… moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut kotimaisesta laivasta… luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä karkulaisen… Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli siis pelastukseksi keksittävä… jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.
Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella hiiliä… puhdistaa patoja ja kattiloita… pestä astioita… miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä… ush!
Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.
— Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni, jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo "niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi, vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla. Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket kuluivat kuin linnun lentimin… hupaiset, unhottumattomat hetket.
Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.
— Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään…