Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.
Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.
Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen. Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.
Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.
Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta…
Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä, suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä koskaan sijaa saanut.
Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut, luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.
Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut. Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!
Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo saada.
Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.