Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia sieluja… niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää, vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.
Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta. Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.
Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin toimiin.
Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa, kievariin, että "kyllä siellä laittavat."
Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.
— Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.
— Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.
— Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän, kavahtaen kaulaani.
Hevillä en päässyt miehestä irti.
— En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.