— Eihän tämä ole minun kotipaikkani.
— Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.
— Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä…
— Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.
— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin minä.
— Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet aivan oikeassa, mutta — helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on vaikeampi aukasta.
— Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.
— Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan.
Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.
— Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!
— Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin, suloista ja suosiollista… kaikki muu paitse minä itse. Minä en tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi mieli ja suli sydän. — Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat menneet muistot.