— Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.
Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.
— "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"
En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.
— En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle, että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa, niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin kulunut… Niissä kuluu sellaisissa.
Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.
Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.
— Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin, ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta uutta voimaa en saanut… kirkastuivat niin, että ne nielevät minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa, koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä ympärilläni tapahtuu.
Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.
— Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime kerralla?