— Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka lausuin yliopiston porstuassa?
— Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.
— Senpä elämän avaimen.
— Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.
— Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni lähettänyt.
— Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.
— Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen, tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.
— Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään valittamista, muistutin minä.
— Ei o—le—le—ka—aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.
Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.