Hetken päästä kääntyi hän minuun.
— Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen. Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea, suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.
— Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää puhutella lääkäriä, hyvä veli.
— En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.
Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne. Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen, sanoi hän kuin itsekseen:
— En minä niistä pääse.
Eikä hän niistä päässyt… Hän ei pysynyt enää koossa.
Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.
Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen. Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta laskettu kotona hoidettavaksi…
Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.