Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.
Meren joulu.
— Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen mainitessaan jotakin meren joulusta.
— En, en — muistaakseni.
— Voin sen kertoa sinullekin.
Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut… sen verran on lupa ilmoittaa… minä nuori, vasta neulalta heitetty ylioppilas.
— Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan. Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni sai tietää — mistä lienee saanut — että minä en kuulu koko teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa ollessani.
Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia. Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.
Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.
Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin. Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.