Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa. Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.
Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.
Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.
Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.
— Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.
— En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja menin matkaani.
Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä. Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.
Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.
Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.
Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne, päätöstäni toimeen saamatta.