Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.
— Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen, arvelin itsekseni.
Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.
Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion keskinäistä voimankoetusta katsellessani.
Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti kaljamassa ja minä keikahdin selälleni…
Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.
Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni merelle.
En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.
Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi ja kyyneltulva täytti silmäni.
Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas…