Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.
Ne kutsut olivat minullekin… Ne ovat kaikille.
Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.
Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä kohti.
Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!
Minä painausin penkkiin ja itkin…
Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.
Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut…
Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.