Tähän lopetti kertoja.
Heräämiseni.
Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko poutaa kestää.
Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä. Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet ja kasakat.
Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta käynnille.
Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.
Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa. Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä, viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti, jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin heinämiehen…
Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan, eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.
Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua, eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut, niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.
Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi. Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua. Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho, ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää. Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea. Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni, tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään, mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä, että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut. Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla. Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen, josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana, joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi, jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut…