Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin. Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli soitto sisimmässäni.

Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää, pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.

Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt… mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.

Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä, mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti. Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn. Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on, joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani, että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa, turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina, tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.

Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta. Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä. Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta vapaaseen ilmaan.

Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä. Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua, liverrystä ja vihellystä.

Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään elämään…

En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.

Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni, äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi, että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.

Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa, hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.