— Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.
Minäkin aloin vetää väen takaa.
Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi sanoa — toista ei enää, toista ei vielä — iso vyyhti tuohiköyttä, ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.
Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.
Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka haluamme.
— Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän lientyä pilveen.
Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka rannalla kasvaa vahva tukkimetsä… jos ei sitä jo tämän ajan rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa: pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.
Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.
Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen mieleiselle apajalle ennen muita.
— Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa meidät.