— Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa toverini iloisesti.
Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.
Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.
Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan. Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja. Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.
Täytyy jättää turha työ.
Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista, saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me jäimme kahden nuotiolle.
Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.
— Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.
— En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi hän.
Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne, missä miellytti ollakseni.