Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme…
Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.
Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.
Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä kasvoja… niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri, jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin niin paljo elämän ryönää ja saastaa… miellyttänyt mietiskely, että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat, mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen… Onko kasvojen kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään. Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en olisi tavannut ihmistä…
Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.
Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme…
Hän nousi ja kohensi nuotiota.
Yö pimeni, nuotio kirkastui.
Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli vetäynyt synkkään pilveen.
— Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.