— Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.
— Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.
— Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen levollisesti.
Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut punoutua jäseniini, lieviää jälleen.
— Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.
— Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.
— Mikä?
— Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.
— Kertokaa!
— Siinä on paljo kertomista.