— Vaanpa lyhimittäin.
Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui entiseen asemaansa.
Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.
— Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla… en häntä ennen ja sittemmin… siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni, joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan… Eihän minun tarvitsisi hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä saivatkin pitää — kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika… minä en saanut. — Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan poika piikatyttöön… ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee… Ei kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni…
Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja katseli leimuavata nuotiota.
Siihen tuijotin minäkin.
— Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset. Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut, vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.
Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille — se oli tytön nimi — mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme. Ja elämä meni entistä menoansa… kuluu se aika odottavankin. Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus. Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista jurnutusta.
Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi, kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.
Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.