— Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua vastaan… ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata… Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni, paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani… tätä kaikki tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.
Ne olivat kamaloita aikoja.
Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti…
Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.
Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän kiihtyi, vihastui, ärtyi… ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta, että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla kuin vihillä nartun rinnalla…
Niin pitkälle oli siis tultu.
Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa. Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni nuotalle.
Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.
— Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä en jaksa kestää enää, en… en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo anteeksi Mari kulta, ja unhota minut… unhota! Unhota ijäksi! Ja erosin hänestä, menin… juoksin rantaan, nuotalle.
Hän jäi kuin kivettyneeksi.