Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.
Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.
Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa käsillään.
Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.
Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän, hiljaisen huokauksen.
Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista, äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.
Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä hartautta.
Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.
Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.
Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen urkujen soitto.