Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan huminansa.
Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.
Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.
— Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa, kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä, joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta — turhaan kaikki… Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin lohdutuksen ja rauhan löytänyt.
Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.
Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi, päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa…
Hän vaikenee liikutuksesta.
— Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien peitossa.
Hetkisen istuu hän siinä tilassa.
— Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty koskesta myllynrännistä — kuolleena, lausuu vanhus verkalleen, hilliten liikutustaan.