— Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.
Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja. Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille" vastata aivan oikein.
Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki. Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä näytti loppu käsissä olevan.
Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme. Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen luotaan — viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella, vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut, näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme sairasta.
— Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.
— Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.
Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei enää kysellä:
Milloinka Rooma perustettiin?
Testamentti.
— Nyt se on ukki kuollut.