Ja riittihän se.
Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen toiselle langolleen.
Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!
Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti perillisten mieleen.
Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.
Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.
Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan, saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan, huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.
Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.
Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi. Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.
Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä latuansa.