Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana, seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.
Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora, keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet, siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot, ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä, huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli miehen muoto.
Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.
Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.
— Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä taisi ollakin siihen aikaan.
Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat. Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun Kivelän Annaa.
Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.
— Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian isosta… Mikä lieneekään tuhlaaja… hävittää kaikki. Ei tuota tässä meillä tarvita.
— Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.
Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.