Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.
Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo edeltäpäin.
— Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?
— En! En tiedä, isä.
— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos… niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta… tuo on meille otettava, kelpo mies.
— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.
Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.
— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat… Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia… Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin…
Ainahan ne nuoret sopivat.
Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.