Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.
— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.
— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.
Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.
Hän oli kuin puusta pudonnut.
— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.
— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.
Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt… pitäneekö kiertää ympäri.
— Mitäs hupsutuksia!
Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut, aavistaakaan.