Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,
Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.
Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.
Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.
Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.
Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.
Isä oli hämmästyvinään.
— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.
— Ei, vaan miniän tuon tähän.
— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset…
Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.