Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.
Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut.
* * * * *
— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.
Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.
Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.
Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.
— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.
— Mitäpäs siihen… Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.
— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.