— Onhan se vainajan viimeinen tahto.
— Vaikkapa vaan…
Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.
Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.
Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.
— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.
— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.
— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.
Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.
— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.