Samppo kuivaili silmiään.
— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti
Kaapro.
— Niinkuin tahdot.
— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.
Ja niin he tekivätkin.
Onnen saari.
Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.
Se saari on nimeltä Onnen saari.
Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.
On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä… Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.