— Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.
Sen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta… tähän koneitten ja sähkön aikaan.
Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.
Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.
Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.
— Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.
— Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.
Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.
Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.
Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas, vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut, kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.