Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan. Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa, joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä, että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas. Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä. Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa, mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.
Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika, sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.
Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa palvelijakseen pakottaa.
Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.
Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku Mikillä — se oli pojanpojan pojan nimi — kovinkaan kauvan, sillä "ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.
Viatta vanha kuolee.
Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku Mikki hänen sylissään.
— Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.
Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.
— Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla. Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.