Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja vietiin pois, kovin surulliset.
Hän oli riutua suruun.
Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin. Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta kaikki muu unhotettu.
Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt. Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia, hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä. Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi, vähäpuheiseksi.
— Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti, jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa henkinen elämä kasvoi.
Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso, ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset. Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä, räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli, talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille ijankaikkista voimaansa.
Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.
Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä, ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja rauhallisesti hän siinä lepäsikin… lepäsi kauvan. Rauhallinen on viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina…
Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään huolimattomaksi.
Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.