Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa. Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä. Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin, alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta ja kuihtui kyyneleihinsä.
Puro oli kuollut.
Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti… odotti kauvan, mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.
— Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.
— Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki äiti lohduttaa.
Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos, vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui…
— Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja itseänsä.
Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi, jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se lapsi paranee.
Tuli kesä, korkea ja kirkas.
Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle. Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia kohti…