Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.
— Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.
— Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.
— Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.
Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.
Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.
Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.
Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.
Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.
Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.