Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa…
Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen… Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan… Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut…
Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
— Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.
Tähän ei ole paljo lisättävää.
Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.
Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.
Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.
Liikutettuna lähti jouluenkelikin.
Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.